Tipula subpruinosan jäjillä

Isovaaksiainen, härmäkirsikkäiden alasukuun kuuluva Tipula (Yamatotipula) subpruinosa (Kuva 1) oli minulle pitkään melkoinen päänsärky. Laji oli kuvattu saksalaisen, mutta Suomen lajistoa paljon selvittäneen, Bernhard Mannheimsin toimesta 1954. Tästä kirsikkäästä tunnettiin kokonaista kaksi yksilöä, holotyyppinaaras Suomesta, Pallastuntureilta, ja paratyyppinaaras Ruotsin Lapista. Mannheimsin lajinkuvaus oli hyvin niukka, eikä siitä ollut paljon apua lajin määrittämisessä. Aina Lapissa keräillessäni laji oli mielessäni, ja ajattelin pääni puhki mistä sitä voisi löytää. Ukrainalainen Evgeny Savchenko synonymysoi T. subpruinosan muutoin Venäjän Kauko-idästä tunnettuun lajiin T. stackelbergi, mutta hän ei ollut tutkinut tyyppimateriaalia. 

Kuva 1. Tipula subpruinosa Mannheims, 1954, holotyyppinaaras. Kuva julkaisusta Salmela 2012, ZooKeys 162: 43-58. Tämä laji osoittautui Tipula freyanan synonyymiksi.

Vuonna  2010 aloin koostamaan artikkelia Suomen vaaksiaista ja tämän työn yhteydessä yritin kattavasti käydä läpi kaikki Suomesta aiemmin ilmoitetut lajit. Tipula subpruinosan tapauksessa ei auttanut muu kuin pyytää kaikki saatavilla oleva tyyppimateriaali lainaksi. Hyvän sattuman johdosta Turun yliopiston eläinmuseolla vieraili tutkijoita Pietarista, joten T. stackelbergin holotyypikoiraan sain helpolla katsottavakseni. Tämä koiras oli tosin erittäin huonossa kunnossa, eikä koiraan genitaaleista saanut mitään tolkkua. Onneksi Pietarissa oli lisäksi Vladivostokista kerätty koiras ja naaras, ja moskovalainen kollegani Valentin Pilipenko lähetti yhdestä koiraasta erinomaiset kuvat käytteväkseni. Tarkistin myös Charles P. Alexanderin kuvaaman T. usuriensis-lajin, joka oli T. stackelbergin synonyymi ja jonka holotyyppikoiras sijaitsi Smithsoniassa. Tipula subpruinosan holotyyppi oli Luomuksessa, Helsingissä ja paratyyppi Kööpenhaminassa.

Kävi ilmi, että "Pallastunturin mysteeri" subpruinosa ei ollut validi laji, mutta se oli synonymisoitu väärin: se on Tipula freyana-lajin nuorempi synonyymi. Näin ollen T. stackelbergi poistui samalla Euroopan lajilistalta. Hauskana anekdoottina todettakoon, että subpruinosan etiketin takapuolella oli yksilön kerääjän Jouko Kaisilan käsin kirjoittamana "Pyhäkuru", joka kummasti tarkentaa alkuperäistä löytötietoa. Tipula usuriensis oli myös väärin synonymisoitu, ja muodostin tästä nimestä T. pruinosa-vaaksiaisen nuoremman synonyymin. Oikeastaan vain yksi kivi tässä sopassa jäi kääntämättä: en nimittäin lukuisista pyynnöistäni huolimatta saanut lainaan tai edes nähdä valokuvia alalajista Tipula pruinosa sinapruinosa. En tiedä missä lopulta oli syy, mutta näin ei pitäisi olla. Taksonominen tutkimus perustuu siihen, että tyyppiyksilöt ovat kenen tahansa tutkittavissa, oli kyseessä sitten suomalainen jatko-opiskelija tai kiinalainen professori. 

Yllä esitetyt tulokset julkaistiin 2012 ZooKeys-sarjassa. Tämän artikkelin johdantoon kirjoitin myös mietteitä alalajien asemasta taksonomiassa ja totesin, että alalajien nimeämisen tulisi perustua useisiin kriteereihin, kuten ekologiaan ja genetiikkaan. Vaaksiaisissa ei nykyisin enää juuri nimetä alalajeja, mutta mm. Savchenkon ja Alexanderin perintönä niitä on nimetty melko paljon. Oma näkemykseni on, että suurin osa näistä alalajeista ansaitsee oman, validin lajin aseman. 

Freynasekärpänen - pohjoinen harvinaisuus

Oxycera centralis Loew, 1863 on suuren luokan harvinaisuus havumetsävyöhykkeen kaksisiipisten joukossa. Lajilla on ollut myös useita nimiä, jotka ovat aiheuttaneet sekaannuksia. Suomesta laji tunnetaan vain kahden yksilön perusteella, Orivedeltä 1886 (J. Sahlberg leg.) ja Pisavaaran luonnonpuistosta 1950 (H. Lindberg leg.). Vanhin validi nimi lajille on centralis Loew. Loewin lajinkuvaus Pohjois-Amerikasta on kokonaan latinankielinen eikä siinä ole kuvia (Kuva 1). Hieman aikaisemmin, vuonna 1838, Zetterstedt kuvasi saman lajin nimellä maculata Ruotsin Lapista, jota taasen pitkään pidettiin pardalina-lajin pohjoisena variaationa. Nimi maculata oli jo käytössä, joten se ei enää ollut vapaana tälle lajille. Richard Frey huomasi lajin uransa alkutaipaleella ja kuvasi sen 1911 uutena nimellä centralis, Sahlbergin keräämän yksilön perusteella; Frey ei ollut tietoinen, että Loew oli jo käyttänyt samaa nimeä. Tästä syystä Erwin Lindner antoi vuonna 1938 Freyn kuvaamalle centralis-lajille uuden nimen, Oxycera freyi. 1953 Frey palasi asiaan uudelleen, ja vertaamalla Zetterstedtin tyyppimateriaalia suomalaisiin yksilöihin, hän totesi että kyseessä on yksi ja sama laji. Vuonna 1973 Rudolf Rozkosny julkaisi hienon revision Fennoskandian ja Tanskan asekärpäsistä (Kuva 2), ja tässä julkaisussa freynasekärpänen kulki vielä nimellä O. freyi. Kymmenen vuotta myöhemmin Rozkosny revisoi koko Euroopan lajiston ja tässä yhteydessä freyi Lindner synonymisoitiin lajiin centralis Loew.

Kuva 1. Ote freynasekärpäsen alkuperäisestä lajinkuvauksesta (Loew 1863).

Kuva 2. Freynasekärpäsen habituskuva (Rozkosny 1973).

Freynasekärpänen on holarktinen laji, josta on todella vähän havaintoja eikä lajin ekologiasta tiedetä juuri mitään. Pohjois-Amerikasta on ilmeisesti vain kaksi havaintoa, Loewin tyyppiyksilö (USA, Kennicot, Red River) ja myöhemmin kerätty koiras (Kanada, NWT). Venäjän Yakutiasta ja Itä-Siperiasta on kerätty yhteensä muutama yksilö ja havainnot lienevät Venäjän ainoat. Ruotsin Lapista tiedetään vain vanhat, ennen vuotta 1850 kerätyt yksilöt ja Suomesta vain kaksi yksilöä, joten lajista on Suomen ja Ruotsin museoissa yhteensä neljä yksilöä. Ruotsissa laji on arvioitu puutteellisesti tunnetuksi (DD) ja Suomessa hävinneeksi (RE).

Suomen ensimmäinen havainto Orivedeltä on karkeasti tiedossa, koska Sahlbergin keräysmuistiinpanot eli ns. kladikirja tuolta vuodelta on tallessa. Kladikirjan mukaan Sahlberg keräili Lylyssä (nyk. Juupajoki), mutta havainnot eivät viittaa kosteikoihin, vaan keräyspaikka on ehkä ollut ”palanut metsä lähellä Lylyn asemaa”.  Toinen havainto on onneksi hieman tarkempi, mutta epätarkkuus lisää silti harmaata väriä suojelubiologin parransängessä: Pisavaara Naturpark, 12.7.1950, Myr. Pisavaaran luonnonpuisto on pinta-alaltaan lähes 5000 hehtaaria, josta soita on 1000 hehtaaria, joten lajin etsiminen uudelleen Pisavaarasta ei ole ihan yksinkertainen tehtävä. Oxycera-lajien toukkien ekologiasta tiedetään melko paljon, joten freynasekärpäsen ei ole syytä odottaa esiintyvän millä tahansa suolla. Oxycera-toukat ovat useimmiten hygropetrisiä, ne elävät lähteikköjen ja virtavesien märillä sammalkasvustoilla tai lammikoiden rantamudassa. Esimerkiksi Pohjois-Suomessa esiintyvä O. dives on havaittu kalkkivaikutteisilta lähteiköiltä joilla kasvaa huurresammalia.

Vuonna 2016 yritänkin havaita freynasekärpästä uudelleen Pisavaaran luonnonpuistosta. Otaksun, että laji on löydettävissä juuri kalkkivaikutteisilta, melko avoimilta lähteiköiltä tai lähdesoilta. Käsittääkseni ”myr” tarkoittaa avointa suota, joten en yritä etsiä lajia räme- tai korpityypeiltä. Lisäksi oletan, että lajin täytyy tarvita harvinaista resurssia, koska siitä on niin vähän havaintoja. Tämä resurssi voi olla huurresammallähteet tai lähdeletot, joita esiintyy vain tietyssä osassa puistoa. Tästä syystä asetin hiljattain Malaise-hyönteispyydyksiä viidelle eri lähteikölle, joihin toivon freynasekärpäsen yksilöitä päätyvän. Lisäksi heinäkuussa, lajin oletettuun lentoaikaan, asetan lähteiköille keltaisia vesivateja pyyntiin sekä tietysti kerään haavilla näytteitä kasvillisuudesta. Freynasekärpänen on arvioitu Suomesta hävinneeksi, koska siitä ei ole uusia havaintoja. Pisavaarasta lajia ei kuitenkaan ole etsitty 1950-luvun jälkeen. Lajin havaitseminen olisi oman työkesäni kohokohta ja pienen juhlan paikka, sen verran hienosta ja huonosti tunnetusta lajista on kyse.